Tiemestari Jaakkima Kazakova
Oli kuuma kesäinen päivä. Järvellä lokit pitivät äänekästä konserttiaan rikkoen hiljaisuuden aika ajoin. Taivaalla ei näkynyt pilven hattaraakaan.
Järven vieressä oli maantie. Maantie oli varsin vilkas ja autoja kulki solkenaan etenkin keskellä päivää. Oli henkilöautoa, pakettiautoa, rekkaa, hälytysajoneuvoa, mopoa ja moottoripyörää, lähes kaikkea pyörillä kulkevaa kulkupeliä.
Maantien varrella oli tiemestarin asunto. Tiemestari bongasi päivittäin ohimeneviä autoja, ja tervehti olikulkijoita, tuttuja ja tuntemattomiakin. Mikäli ohi sattui kulkemaan tuliterä amerikanrauta, päivä oli erityisen mieleinen. Siitä riitti jutuntynkää kun tuli aika käydä kylän kaupassa tai morjestamassa kalamiehiä veneellä.
Tiemestarilla kulkupelinä oli vanha mutta luotettava Wartburg, jolla piti kerran viikossa ajella huolellisesti tienpätkä läpi ja raportoida eteenpäin jos jotain raportoivaa tien kunnosta oli. Välillä joku liikennemerkki saattoi olla vinossa ja piti suoristaa.
Tie oli varsin tasainen, mutta muutama ylämäki ja alamäki sentään löytyi. Mitään isompaa kukkulaa ei onneksi ollut, niissä kun piilee aina vaara.
Tiemestarilla oli tapana tarjoilla kävelijöille, erityisesti naisille, kyytejä kotiin. Tällä selittynee se, että tiemestaria kutsuttiin juoruväen puheissa Casanovaksi. Toisaalta muistuttihan hänen nimensäkin tuota 1700-luvun venetsialaista seikkailijaa, naistenmiesten maineesta tunnettua Giacomo Casanovaa.
Kyydin perille mestari tarjosi, oli kyseessä nunna, kurtisaani, tai ihan vaan tavallinen maatalon emäntä. Mestari kyyditti aina perille saakka, edes sivuteiden töyssyt ja kuopat eivät haitanneet, vaikka rajumpaakin rynkytystä tuli ajoittain. Rengas saattoi mennä puhki, jousi katketa, tai iskarit jäädä pohjaan, mutta lähiseudun korjaamolla hoitui miltei vaiva kuin vaiva.
Mestari olisi mielellään kyydittänyt naisväkeä enemmänkin, mutta paikallisen taksin nostettua asiasta meteliä, joutui hän lähinnä tyytymään vain tien laitaa kävelevään satunnaiseen hameväkeen. Joskus toki tuli tarjottua kyytiä miesväellekin, etenkin kalamiehille kun heidän kanssaan juttu lensi ja antoivat he välillä aimo vonkaleenkin saaliistaan kiitokseksi.
Tiemestarin autosta, tuosta itä-Saksan ihmeestä, riitti siitäkin juttua ja juorua kylän miesten keskuudessa. Mestari mielellään aukoi konepeltiä autostaan kiinnostuneille. Kovasti ihmeteltiin jäähdyttimen olinpaikkaa moottorin takapuolella, länsiautoissa se kun pruukaa olemaan etupuolella. Kovasti kehujakin satoi Warren hienosta kunnosta, kukkia ei korissa näkynyt. Löpöä Warre söi, mutta sehän on halpaa todettiin yhteen ääneen aina lopuksi.
Aikanaan Warre vaihtui Bemariin, jämäkkään länsiautoon, ja tiemestarin, ’Casanovan’, maine vain kasvoi. Saksalaisen insinööritieteen taidonnäyte on vieläkin takuuvarma väline ’Casanovalle’, tai siksi haluaville, kaikilla kun ei fyrkka riitä Ferrariin.
Brando
Varsin osuva kuvaus autoharrastajan mielenmaisemista.