Mun LeKi

Mun Lekissä oli alun alkaen suuri joukko pieniä poikia. Veimme vuonna 2000 Akun ja Alpon, veljekset tuolloin 5 vuotta ja 7 vuotta vanhat, ensimmäistä kertaa jalkapalloharjoitusten kokoontumiseen. Vastassa oli tylyjä huoltajia, jotka ensi töikseen tuiskaisivat, että perustakaa oma joukkue, ei täällä ole tilaa lisäväelle. Häh! Miksi sitten oli kutsuttu?

Mutta eipä hätää, muutama iloinen ja innokas isä hyppäsi vauhdista remmiin ja niin alkoi Leki-Leijonien-93 taru. Päävalmentajasta tuli viimein vuosikausia poikia eteenpäin luotsaava esihenkilö.  Huoltajille suunnatut joukkuepalaverit olivat usein kuolettavan tylsiä ja pitkäveteisiä ja erilaiset talkoot tuntuivat pakkopullalta, silti ne kuuluvat kultaisten muistojen joukkoon.    

Ensimmäiset pelipaidat olivat hulppean suuret, liepottaen poikia polviin. Ja itse asiassa, sama kokokäytäntö jatkui murrosikään asti. Viime aikoina pojat ovat heittäneet pois lapsuusajan pelivaatteitaan – ne mahtuivat päälle seuraavat viisitoista vuotta.

Hiekkahousut olivat tukalaa enstex-kangasta. Hiki virraten pojat käyttivät niitä kesäisin. Toki ne suojasivat pahimmilta naarmuilta silloin yleisillä hiekkakentillä. Ja olivat jopa tarpeen syyskeleissä. Mutta kun futsal-kausi alkoi, pitkät housut salissa kiellettiin. Piti pelata shortseissa, koska se oli peliasu. Ja harva se harjoituskerta sääret olivat palovammoista punaiset. En aina ymmärtänyt mieslogiikkaa.

Yksi alkuaikojen harjoituskerroista on jäänyt mieleen trombin vuoksi. Kauhistelimme jo kotona säätä, kun lähdimme koko perhe kohti Hakkarin kenttää. Ajomatkalla pysähdyimme odottelemaan rankan sadekuuron loppua. Paloaseman kohdalla lähti hälytysajoneuvoja liikkeelle myrskyn vuoksi. Saavuimme kentälle ja tuuli laantui. Aurinkokin pilkisti. Trombi oli pyyhkäissyt kentän yli – rieponut tavarat telineitä ja patjoja myöten ympäriinsä. Huoltokopin katto repsotti ja hirveän painava korkeushyppypatja oli tuulen nostamana läheisessä puussa katsomon takana.

Kun kausi vaihtui tai saatiin uusia pelipaitoja, suuri urakka oli sponsorimerkkien ompelu tai merkkien vaihtaminen. Parhaimmillaan meillä oli neljä jalkapalloilijaa yhtä aikaa ja se tarkoitti mahdollisesti noin 16:n uuden merkin ompelua kauden alkajaisiksi.

Akseli aloitti jalkapallouransa 4-vuotiaana ja Alli 11-vuotiaana.  Akselin ensimmäinen harjoittelukesä oli lähinnä pienten poikien paimentamista pallon perään, sillä hiekkakakutkin olivat kiinnostavia. 5-vuotiaana kaikki jo juoksivat yhtenä miehenä. Peleissä puolustajia ja hyökkääjiä oli jokseenkin vaikea erottaa toisistaan.

Tyttöjen joukkue oli onnenpotku, siihen otettiin pelaajia muutaman vuoden ikähaarukalla.  Mukavinta oli kuskailla helisevää tyttöryhmää peleihin eripuolille Pirkanmaata. Pojat istuivat yleensä menomatkalla hiljaa kuin hautajaisissa ja tulomatkalla kuin paini/vitsi/melukilpailuissa.

Voi sitä sukkien määrää, mikä välillä oli pesussa. Parhaimmillaan taisin laskea 64 paria. Haju oli usein sen mukainen. Ja wouw, meidän eteinen: nappiksia, lenkkareita, sisäpelikenkiä ja kaikkia tavallisia kenkiä sekä saappaita. Varsinkin tekonurmipelien tai -harjoitusten jälkeen nappikset haisivat ihan kissanpissalta. En tiedä johtuiko se rouheen ominaishajusta vai suosivatko lähiympäristön kissat lempeää ja lämmintä, talvisinkin lumetonta kenttää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.