Yrjö Kokko
Kirjailija, toimittaja, valokuvaaja, luonnonsuojelija, eläinlääkäri ja Lapin tuntija Yrjö Olavi Samuli Kokko syntyi 16.10.1903 Sortavalassa Bruuno Kokon (s.1875) ja Kaarin Kajavan eli ”kauniin Kaisun” perheeseen. Isä Bruuno työskenteli oman isänsä Samuli Kokon tukkufirmassa konttoristina ja osakkaana. Firma ajautui kuitenkin konkurssiin suuren tulipalon ja uuden rautatien mukanaan tuomien muutosten jälkeen.
Perhe päätyi mutkan kautta Viipuriin, mistä isä Bruuno sai töitä. Yrjön lapsuutta leimasivat rakkaus eläimiin, luontoon ja piirtämiseen sekä perheen köyhtyminen hiljalleen. Perheen suurena tragediana olivat lukuisat tuberkuloosikuolemat. Äiti Kaisu kuoli 22.5.1919 tuberkuloosiin, sen jälkeen sisaret Greta ja Helvi, sekä täti ja eno. Äidin kuoleman jälkeen Yrjö jäi asumaan hyvää vauhtia alkoholisoitumassa olevan isänsä kanssa.
Opiskeluvuodet
Ajatus kirjailijan urasta heräsi jo kouluaikoina Viipurin lyseossa, jossa Yrjö toimitti mm. toverikunnan lehteä. Kokko kirjoitti ylioppilaaksi klassiselta linjalta v. 1923 ja päätti hakeutua lainan turvin Hannoverin eläinlääketieteelliseen korkeakouluun. Yllättäen ensikontakti lappalaiskulttuuriin syntyi aivan sattumalta 5.6.1925 Hannoverin eläintarhassa järjestetyssä kulttuurinäytöksessä, joka teki Kokkoon syvän vaikutuksen.
Talousvaikeuksien keskellä Kokko joutui palaamaan opintojen välillä Viipuriin: ”Olen liian huolimaton ja tuhlailevainen näin köyhäksi mieheksi.” Aikaan Viipurissa opintojen välissä liittyy myöskin yksi Kokon elämän dramaattisimmista kokemuksista, jossa isä Bruuno yritti pitkän juomisputken laukaiseman juoppohulluuskohtauksen aikana tappaa oman poikansa pistoolin ja puukon kanssa. Pistipä vielä poliisitkin perään syyttäen Kokkoa pahoinpitelystä ja murtovarkaudesta. Kokon luottamus ihmisiin kärsi pahasti tämän kokemuksen jälkeen: ”Ei voi luottaa kehenkään, epäile kaikkia.”
Kokko valmistui lopulta eläinlääkäriksi Wienin eläinlääketieteellisestä korkeakoulusta 15.7.1930. Hän kuvasi tuntojaan päiväkirjassaan v. 1925: ”Kun opin tuntemaan eläimen, häpesin olla ihminen.”.
Perhe-elämä
Yrjö Kokko tapasi tulevan vaimonsa, vauraan lempääläisen maatilan tyttären ja hammaslääkärin, Aune Irene Iluksen (s. 18.8.1903) Lieksassa keväällä 1931 ja pari meni naimisiin 10.10.1931 Vihdissä. Perheeseen syntyi kaksi lasta: Anna-Maija Ilona eli Ami (s. 1932) ja Kaarlo Olli Ilmari eli Olli (1938). Ami ryhtyi isänsä tavoin mm. kirjailijaksi ja kirjoitti teoksensa nimellä Anna Ungelo. Olli taas päätyi isänsä tavoin eläinlääkäriksi.
Yrjön ja Aunen avioliitto ei ollut ongelmaton. Yrjö oli komea, jopa kaunis mies, jonka ympärillä parveili naisia, mikä ei ollut vaimon mieleen. Lisäksi puolisot olivat persoonallisuuksina hyvin erilaisia; Yrjö boheemi ja Aune enemmän porvarillinen. Myöskin rahasta tuli jatkuvasti riitaa. Yrjön sanoin: ”Ehkä epäonnistuin puolisoa valitessa, ehkä minä olin hänelle sopimaton, eikä minulla ollut aloitekykyä lähteä ja etsiä uutta elämää, omaa elämää.” Avioliitto toimi parhaiten puolisoitten asuessa erillään.
Sotavuodet ja kirjailijanuran alku
Kokko oli terveydellisistä syistä vapautettu rauhanaikaisesta sotapalvelusta ja hänellä oli Euroopan tilannetta hyvin tuntevana pahoja aavistuksia tulevan sodan luonteesta. Niinpä hän ehdotti Aunelle: ”Nyt kalpitaan Euroopasta, josta tulee hullujenhuone”. Vaimo ei suostunut lähtemään pakoon, joten Kokko ilmoittautui vapaaehtoisena palvelukseen ja palveli Talvisodassa, Jatkosodassa ja Lapin sodassa vuosina 1939-1944.
Kokko ylennettiin kapteeniksi ja rykmentin eläinlääkäriksi, mutta kaipaamaansa ylennystä majuriksi hän ei saanut puuttuvan armeijan takia. Kokko päätyi aluksi Kannaksella olevien rajajoukkojen eli Tuntemattoman sotilaan rykmenttiin JR8:n. Sittemmin hän palveli Jatkosodassa Hämeenlinnan sotahevossairaalan poliklinikan eläinlääkärinä kouluttaen samalla eläinlääkintälottia ja lopulta Karjalan rintamalla 18. Divisioonan eläinlääkintäkomppaniassa pelkkä puukko ja kamera aseinaan, kuten hän itse tilannetta kuvasi.
Voidaan sanoa, että Kokon kirjailijanura alkoi Karjalan kannaksella, missä hän löysi oman äänensä. Kokko kirjoitti syvästi inspiroituneena Pessi ja Illusia -sadun yhdessä yössä asemasotavaiheen aikana joulukuussa 1941. ”On tavallaan kummallista, että tarvittiin sodan hävittämä kirkko, harmaanruskea, lohduton vankijoukko, pakkasilta, tykkien jylinä ja suutulet ennen kuin satuni lyyrinen ja filosofinen >>sävel>> syntyi.”
Kokko sai 1945 Valtion kirjallisuuspalkinnon Pessistä ja Illusiasta, Pro Finlandia -mitallin 1957 ja hänet kutsuttiin 1961 Institut International des Artes et des Lettresin pysyväisjäseneksi.
Laulujoutsen ja luonnonsuojelu
Kokon kirjallisella uralla kohosivat tärkeiksi linnut, erityisesti laulujoutsen, joka oli karjalaisille ja suomalaisten siperialaisille sukukansoille pyhä eläin. Suomessa joutsen kuitenkin metsästettiin melkein sukupuuttoon. Kokko koki syvän kohtalonyhteyden laulujoutseneen, jonka tappamisesta seurasi vanhojen uskomusten mukaan huonoa onnea. Tämä yhteys näkyi selkeästi isä Bruunon elämässä. Hän oli aikoinaan todistettavasti tappanut joutsenen ja kuoli lopulta täydellisessä yksinäisyydessä 9.10.1947 torjuttuaan kaikki Kokon yhteydenottoyritykset.
Laulujoutsenen kuvaamisesta pesintäpuuhissa muodostui Kokolle suoranainen pakkomielle. Useiden vuosien sinnikkään etsinnän jälkeen pesivän joutsenparin pesä löytyi vihdoin 23.5.1950 ja tästä innoituksesta syntyi teos Laulujoutsen, Ultima Thule. Kirja kiinnosti suomalaista yleisöä, minkä seurauksena laulujoutsenen näkemisestä muodostui suuri ja harvinainen luontokokemus.
Lapin ja erityisesti sen linnuston takia Kokko rakennutti itselleen Enontekiön keskustan lähelle Pasakkasaareen eli Pyhän Ahkun saareen pienen Ungelon torpan. Ungelo on uivelo -nimisen sorsalinnun saamenkielinen nimi. Torppa valmistui syksyllä 1952 ja toimi Kokon omana rakkaana paikkana Kanarian, Pariisin ja Espanjan lisäksi perheen asuessa pääosin muualla. Torppa on edelleen Kokon suvun omistuksessa.
Kokon laulujoutsenta käsittelevien kahden kirjan ja muiden kirjoitusten, sekä organisoimien istutusten seurauksena laulujoutsen rauhoitettiin, onnistuttiin pelastamaan ja viimein valittiin vuonna 1981 Suomen kansallislinnuksi. Kokko kirjoitti luonnonsuojelusta laajemminkin kritisoiden mm. Isohaaran padon vaikutusta jokien kalakantoihin, voimayhtiöiden tekemiä laiminlyöntejä kalaportaiden rakentamisessa sekä metsähakkuita.
Kokko kuvasi ajatuksiaan laulujoutsenta kohtaan Seura -lehden erikoisreportaasissa vuonna 1954 seuraavasti: ”Ehkäpä vuosikymmenen kuluttua laulujoutsenen joiku kaikuu useammankin järven selällä. Kun siihen pääsemme, huomaamme, että laulujoutsen on ollut muunkin luonnon suojelemisen uljas lähettiläs.”
Kuolema
Yrjö Kokko sairastui vakavasti ja äkillisesti tyttärensä luona Pariisissa heinäkuussa 1977 ja hänet lennätettiin Suomeen Helsingin yliopistolliseen keskussairaalaan, missä hän kuoli 6.9.1977. Hänet on haudattu vaimon Aunen kotikuntaan Lempäälään Pyhän Birgitan kirkon hautausmaalle eteläisen sisäänkäynnin lähistölle. Haudalla on professorin arvonimen vuonna 1972 saaneen kuvanveistäjä Viljo Martti Savikurjen (11.11.1905- 6.6.1975) pienoisveistos pojasta, jolla on joutsen sylissään.
Yrjö Kokon elämä oli hyvin monivaiheinen ja sitä kuvaa ehkäpä parhaiten hänen oma tunnuslauseensa: ”Jos kuuseen kurkottaa, niin ainakin katajaan kapsahtaa.”
Lähteet:
-Jukka Parkkinen: Yrjö Kokko – sadun ja luonnon runoilija, 2003 Juva, WSOY
-yrjökokko.kotisivukone.com (Yrjö Kokko -seura Ry), www.wikipedia.org, www.presidentti.fi (Tarja Halonen) ja www.finna.fi
Kynäilijä: Sini Syreeni
Kuvissa on kyhmyjoutsen.