Pelkäätkö muusikoita?

Olipa kerran nuori mies, joka halusi oppia soittamaan jotain soitinta. Hän ajatteli, että soittotaidon avulla hän ehkä voisi valloittaa itselleen tyttöystävän. Tarjokkaita ei ollut pahemmin ollut, ja kaveriltaan hän oli saanut vinkin, että tytöt tykkäävät soittotaitoisista miehistä. No, mitä sitä turhaan jahkailemaan, mies lähti soitinkauppaan siltä istumalta. Pitkään harkittuaan nuori mies valitsi upean bassokitaran ja osti sen. Olihan se kallis, mutta jos sen avulla saisi heilan, kitara olisi hintansa arvoinen.

Päästyään kotiin mies käänteli ja ihaili uutta bassokitaraansa. Nyt pitäisi oppia vielä soittamaan. Pari päivää ihmeteltyään hän päätyi etsimään soitonopettajaa, ja jonkin aikaa etsittyään löysikin sopivan.

Ensimmäisellä oppitunnilla hän oppi soittamaan yhtä kieltä: bum,bum,bum. Seuraavalla tunnilla harjoiteltiin soittamaan jo kahta kieltä, bum-bam, bum-bam, bum-bam. Jostain kummasta syystä mies ei sitten ilmestynytkään enää kolmannelle soittotunnille. Opettaja oli ihmeissään.

Joidenkin päivien kuluttua opettaja törmäsi kadulla tähän nuoreen mieheen, ja kysyi, miksi hän lopetti soittotunneilla käymisen. ”Nyt ei ehdi, keikkaa pukkaa, keikkaa pukkaa!”, vastasi nuori mies ja kiiruhti kitarakotelonsa kanssa eteenpäin.

Nuori mies oli päässy basistiksi hevibändiin. Aikansa harjoiteltuaan bändi sai aikaiseksi muutaman kappaleen, joita esitti kavereilleen. Isompia, kunnon keikkoja ei kuitenkaan ollut hevibändille tarjolla. Sisukkaasti yritettyään he vihdoin ja viimein saivat kuitenkin ekan ison keikkansa ja lähtivät paikalle intoa puhkuen.

Kun he saapuivat managerilta saamaansa osoitteeseen, siellä olikin tanssilava. Järjestysmies katsoi mustiin vaatteisiin pukeutuneita pitkätukkaisia nuoria hevimiehiä päästä jalkoihin, ja totesi, että ”Täällä ei hevillä pärjää!”

Hevibändi oppi, että leipänsä eteen joutuu soittamaan joskus myös tanssimusiikkia. He kuitenkin soittivat joka keikalla pari hevibiisiäkin ja pitivät hevariulkonäkönsä. Kaikki sujui hyvin, kunnes eräänä päivänä kävi niin ikävästi, että keikkabussi suistui tieltä, ja koko bändi joutui kolkuttelemaan taivaan porttia. Pyhä Pietari tuli ulos, katsoi heitä päästä jalkoihin, ja totesi, että ”Tänne ei hevillä pääse!”

Bändi joutui siis palaamaan takaisin, mutta koska hehän olivat jo kuolleita, he jäivät haamuiksi. Heillä oli tapana leijua hautojensa yllä kirkkomaalla aina öisin. Siellä he muistelivat kaihoisina yhteisiä esiintymisiään ja keikkamatkojaan.

Yhtenä yönä haudankaivaja oli joutunut kiireiseen kaivuhommaan, jotta hauta olisi valmis jo aikaisin aamulla. Bändi päätti hieman pilailla hänen kustannuksellaan ja tuli kummittelemaan rinkiin haudan laidalle hoilottaen lempikappalettaan. Kylmähermoinen haudankaivaja ei kuitenkaan ollut moksiskaan. Hän katsoi haamubändiä ja totesi, että ”Minä en muuten hevillä pelästy. Ja noin näin muuten, pieni varoituksen sana, koska olette uusia täällä. Jaloitelkaa nyt pojat vaan ihan rauhassa, mutta portista ei sitten saa mennä ulos kaupungille!”.

Näin päättyi tarina epäonnisesta hevibändistä. Jaa niin, pääsipä melkein unohtumaan. Kukas se pelkäsikään muusi-koita? No tietenkin tanssiravintolan hyönteiskammoinen kokki! Sillä mikä voisi olla kokille kamalampaa kuin koi huolellisesti ensiluokkaisista perunoista ja aromivoista tehdyssä muusissa?

Lillukka (+ muusikkoeno + veli + lehtien vitsipalstat)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.