Vinyylilevysoitin

Vinyylilevysoittimen paluu

Viime vuosina jo aavistuksen unohduksiin jäänyt vinyylilevysoitin on tehnyt comebackiä.
Itsekin omistan levysoittimen, mutta laitteen kehityshistoria on jäänyt hieman piiloon.
Artikkelin tarkoitus on esitellä tiivistetysti vinyylilevysoitin, alkaen laitteen historiasta.

Johdanto

Ensimmäinen äänen tallennukseen ja toistamiseen tarkoitettu laite oli Thomas Alva Edisonin 21. marraskuuta 1877 keksimä fonografi. Laitetta myytiin kaupallisesti vuodesta 1890 vuoteen 1925. Fonografissa käytettiin alkuun lieriön ympäri käärittyä tinapaperia joka huonon kestävyytensä takia korvattiin myöhemmin vahasylinterillä.

Ensimmäinen levysoitin, gramofoni, jonka Emil Berliner patentoi vuonna 1887 muistuttaa toimintaperiaatteeltaan fonografia. Merkittävä ero laitteiden välillä löytyy tallennusvälineestä, joka gramofonilla on tehdasprässätty levykiekko eli ns. savikiekko. Gramofonin levylautasta pyörittää kammella viritettävä jousikoneisto, ja äänen vahvistaa äänirasia, jonka neula on terästä. Äänirasiassa syntyvä ääni vahvistetaan siihen liitetyllä torvella, joka on yleensä puuta tai peltiä. Gramofonin neula pitää vaihtaa usein, mieluiten joka levyn jälkeen.

Levysoitin on periaatteessa gramofoni, merkittävin ero on jälleen tallennusväline, joka kivikovan savikiekon sijaan on muovinen vinyylikiekko. Alkuvaiheessa 1930-luvulta alkaen vinyylikiekon pyörimisnopeutena oli 78 rpm (rpm = kierrosta minuutissa). 1950-luvun loppuun mennessä hitaammat 33 ja 45 rpm nopeudet olivat valta-asemassa, ja 78 rpm levyjen valmistus loppuikin 1959. Näistä 33 rpm on tyypillinen LP-levyn (albumin), jossa useampia ääniraitoja, nopeus. Nopeampi 45 rpm on yksittäisraitojen (per puoli), eli pienikokoisten single-levyjen nopeus. Singlejä on kuitenkin tehty myös 33 rpm nopeudella. LP-levyjen kokoisia, yleensä 1-3 raidan sisältäviä vinyylilevyjä kutsutaan maxisingleiksi, juuri niitä perinteiset vinyyli-DJ:t pääosin käyttävät.

LP-levy (⌀ 12 tuumaa), Maxi-single (⌀ 12 tuumaa) ja Single (⌀ 7 tuumaa)

Joku saattaa ihmetellä mitä tuherrusta ylläolevan kuvan keskimmäisessä levyssä on, kyseessä on tietenkin fanin artistilta saama tervehdys/nimmari. Vinkkinä voisi todeta, että kaikki merkinnät useimmiten laskevat levyn arvoa, joten pääsääntöisesti ainakaan kaikkien levyjen kansia ei kannata artistille tai muillekaan antaa tussilla tärveltäviksi. Tussilla tehtyjä merkintöjä löytää usein DJ-käytössä olleista levyistä ja kansista.

Vinyylien myynnin romahdus ja nykytilanne

Vuonna 1963 C-kasetit ilmestyivät markkinoille. Ehkä tunnetuin kasetinpyörittäjä, mukana helposti kulkeva Sony Walkman esiteltiin vuonna 1979. Suosittuja olivat myös radio-kasettisoittimet, joka varmasti löytyi joka kodista. Parempaa äänenlaatua tarjosivat kasettidekit. Vuonna 1984 kasettien myynti ylitti vinyylilevyjen myynnin. Tyhjiä kasettejakin myytiin läjäpäin, nimittäin yleinen harrastus oli äänittää radion lähetyksistä musiikkia talteen. Discomusiikin ystäville oli tarjolla mm. Tapani Ripatin isännöimä Ocsid, jota ahkerasti itsekin kuuntelin.

C-kasetti

1980-luvun lopulla CD-levy valtasi markkinat, käytännössä lopettaen C-kasettien myynnin ja vinyylienkin myynti laski minimiin, lähinnä vain tiettyjä maxisinglejä julkaistiin mm. dj-käyttöön. Tiskijukille toki kehitettiin laitteita korvaamaan perinteiset levysoittimet. Moni ’perinteinen dj’ päätyi myymään koko levyvarastonsa, tai ainakin merkittävän osan vinyyleistään. Mieleen tulee 80-luvun Tampereen Radio 957:sta tuttu DJ Manu. Itselläni taitaa levy tai pari olla hänen vanhaa varastoaan.

CD-levy ja sen suojakotelo

1990-luku toi mukanaan ns. digitaaliset tiskijukat, toki useimmilla heistä jonkinlainen tuntuma perinteiseenkin levysoittimeen on olemassa. Alkuun myös DJ-laitteiden markkinat täyttyivät CD-levysoittimista, mutta nykyään pääosin käytössä ovat muistikortteja ja kiintolevyjä käyttävät soittimet, jopa internetin striimauspalveluita voidaan suoraan hyödyntää. DJ-toimiala on melko kilpailtu ja ansaitakseen enemmän kuin roposia vaaditaan tunnettuutta maailmalla. Tunnettuja nykyajan tiskijukkia ovat mm. DJ Tiesto, David Guetta ja Regi Penxten. Täytyy myöntää että en ole täysin tietoinen tämän hetken musatrendeistä ja henkilöistä.

Musiikin kotitallennus siirtyi 1990-luvulla CDR-aikaan. Tarjolla oli äänittäviä cd-soittimia, joissa tyypillisesti oli kaksi pesää: toiseen laitettiin lähde, musiikkia sisältävä cd-levy, ja toiseen kohde, tyhjä cdr-levy. Näiden laitteiden markkinat käytännössä kuihtuivat kun tietokoneet cd-asemineen alkoivat hallita markkinoita. Suurin pullonkaula tietokoneäänityksissä lienee ollut prosessoriteho, joka vielä 1990-luvun alkupuolella oli melko vaatimatonta (486, Pentium). Merkittävää kehitystä toki tapahtui cdrw-asemissakin, erityisesti tyhjän cdr- tai cdrw-levyn kirjoitusnopeuden osalta.

Kehitys on jatkanut kulkuaan, eli kiintolevyt, usb-muistit, muistikortit, netin striimauspalvelut jne, eli nykyaikana tyhjille cdr- tai cdrw-levyille ei ole enää suurta tarvetta ainakaan musiikin tallentamiseen. Levy-yhtiöt toki julkaisevat musiikkia edelleen myös cd-albumien muodossa.

Vinyylit ovat tehneet comebackiä, ja siten myös vinyyli-DJ:llä on kohtuullisesti kysyntää ainakin kasarin ystävien tapahtumissa. Huomattava etu on, jos löytyy historiaa levyjen parista juurikin 80-luvulta.

Hihnavetoinen levysoitin

Hihnavetoisessa levysoittimessa on suhteellisen pieni sähkömoottori, joka pyörittää levylautasta hihnan välityksellä. Laadukkaissa kalliimman hinnan soittimissa levylautanen painaa ehkä jopa 1kg, halpissoittimissa levylautanen on selvästi kevyempi. Painavampi levylautanen mahdollistaa paremmat ominaisuudet, pienempi huojunta, vakaampi pyörimisnopeus.

Hihnavetoinen levysoitin (Thorens TD 160 S Mk V, Audio Technica AT95EX)

On kaksi erilaista tapaa toteuttaa äänilevyn pyörintä.

  1. Mekaaninen. Synkronisen moottorin nopeus on synkronoitu verkkojännitteen taajuuteen (50 tai 60 Hz). Levyn pyörimisnopeudet (yleensä vain 33 ja 45) on mahdollistettu moottoriin kytketyllä muotoillulla osalla, jonka ala- tai yläpää pyörittää hihnaa.
  2. Elektroninen. Elektroniikka ohjaa moottoria. Toteutus yleensä mikropiirein ja sähkövastuksin.
Levysoittimen hihna ja hihnapyörä, mekaaninen nopeudensäätö

Hihnavetoisiakin soittimia on sekä harrastekäyttöön (hifi) että ammattikäyttöön (dj). Tunnettuja harrastesoittimen merkkejä ovat mm. Thorens ja Dual. DJ-soittimista mainittakoon Reloop ja Omnitronic, todettakoon että DJ-käytössä suoravetoiset ovat huomattavasti hihnavetoisia suositumpia.

Suoravetoinen levysoitin

Suoravetoisessa levysoittimessa on järeä sähkömoottori, joka pyörittää levylautasta suoraan, ilman hihnaa. Levylautanen on painoltaan melko kevyt, sähkömoottorin rakenne käytännössä määrittää levylautasen painon. Pyörimisnopeuden valvonta on toteutettu kehittyneemmillä mikropiireillä ja muilla oheiskomponenteilla.

Tunnettuja harrastekäytön hifi merkkejä ovat mm. Denon, Dual, Thorens. DJ-soittimissa tunnetuimmat merkit ovat Technics ja Denon, heiltä ei taida olla kuin suoravetoisia malleja. Useilta hihnavetoisten valmistajilta löytyy valikoimista myös suoravetoinen vaihtoehto.

Suoravetoinen DJ-vinyylilevysoitin (Denon DP-DJ151, Ortofon NightClub)

Äänirasiat

Levysoittimen äänenlaadun suurimmaksi osaksi määrittää äänivarren päähän kiinnitetty äänirasia. Käyttötarkoituksesta ja lompakon suuruudesta riippuen markkinoilta löytyy iso kirjo erilaisia äänirasioita. Edullisimmat äänirasiat ovat lähestulkoon aina MM-rasioita (moving magnet), joissa neulaan kiinnitetty magneetti liikkuu pienen kelan sisällä. MM-rasioita löytyy myös kalliimmassa hintaluokassa, ja näiden arvorasioiden suorituskyky päihittää ainakin edullisimmat MC-rasiat (moving coil). MC-rasioiden rakenne on erilainen, niissä neulaan kiinnitetty kela liikkuu magneettikentässä. Edullisimmatkin MC-rasiat ovat äänenlaadultaan selvästi MM-halpisrasioita parempia, toisaalta hintaero on huomattava, edullisimmat MM rasiat maksavat (karkeasti arvioiden) noin 50 euroa, MC rasiat noin 200 euroa. MM-rasioihin pystyy yleensä vaihtamaan neulan erikseen, useimpiin MC-rasioihin ei, eli käytännössä ostettava uusi rasia (tulee edullisemmaksi kuin korjauttaminen).

Hifi-äänirasiat ovat joko MM- tai MC-rasioita. Ne on tarkoitettu tavanomaiseen kuluttajakäyttöön. Neulapaino hifi-äänirasioissa on yleensä noin 2g luokkaa. Pienempien neulapainojen käyttö asettaa lähes epärealistiset vaatimukset soitettavalle vinyylilevylle. Vinyylilevyt eivät aina ole täysin tasaisia ja joskus reikäkään ei ole täysin keskellä. Erilaisia neulamuotoja löytyy laaja kirjo: conical, elliptical, fine line, spherical, ym. Vaihtoehtojen määrä riippuu rasiasta, valmistajan omien neulojen lisäksi tarjolla on paljon kolmansien osapuolien vaihtoehtoja.

Ammattilaisten DJ-äänirasiat ovat MM-rasioita, jotka on tarkoitettu nimenomaan DJ-käyttöön. Niissä tyypillisesti sallitaan jopa noin 5g neulapaino, pienet epätäydellisyydet vinyylissä eivät siten haittaa. Äänirasiaan sopivaa neulaa löytyy usein joko pallomaisena tai elliptisenä. Pallomainen sopii lähes kaikkeen, myös scratch-käyttöön, jossa vinyylilevyä pyöritellään käsin. Elliptinen on tarkoitettu tavanomaiseen soittamiseen, äänenlaatu etenkin diskantin osalta on aavistuksen parempi.

Itsellä on kokemusta Ortofon Nightclub (MM,DJ), Ortofon MC-3 Turbo(MC), Ortofon OM10 (MM) ja Audio Technica AT95EX (MM) äänirasioista. Hyviä äänirasioita kaikki, mutta Ortofon MC-3 turbo on muita huomattavasti parempi ääneltään, saaden LP-vinyylistä poimittua pienimmätkin nyanssit. Olen tämän rasian hankkinut uutena 1000 markalla vuosia sitten, tällä hetkellä (jos enää edes saa), uusi käyttämätön MC-3 Turbo maksaa yli 300 euroa. Tavanomaiseen levynsoittoon en tällaista kallista äänirasiaa (johon ei voi vaihtaa neulaa) käytä, vaan ainoastaan joidenkin parempien biisien digitointiin.

Linkkejä

Written by Brando

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *